Minä ja linnut – meillä on sama rytmi

Aamuisin en tiedä kumpi minut herättää ensin,
iPhonen sirkutus vai pihan laulujengi.
Vetävät samaa biisiä.
Äänet kietoutuvat yhteen silmäluomien läpi porautuvassa valossa.
Maa on routaa, mutta luonto raikaa jo täysillä.
Me tulemme taas!
Kevättalven lapset juoksevat kilpaa talitinttien kanssa.
Takki auki ainaisessa myötätuulessa.
Meri-ilma riipii pois paksun harmaan väsymysnaaman.
Talvi on unta ja kesä kangastaa sopivan kaukana.
Tähän kohtaan haluan jäädä. Lupaukseen.
Siitä että kaikki on taas alkamassa ja edessä.
En tiedä parempaa.
Synnytän uusia ulottuvuuksia.
Olen maaliskuun lopun lapsi.

Minä ja luonto – me rakennamme

Siinä hetkessä sisällä kun muutos jo kieppuu ympärillä
ja korvissa suhisee.
Ja tiedän, että lisää on tulossa ja kaikki, kaikki vanha, raskas, rajoittava ja pahanmakuinen kuuluu jo menneeseen.
Vuosien hiljainen valmistautuminen ja näennäisen pysähtynyt odotus on jo paikassa, josta alkaa uusi aika, uusi odotus.
Minä olen siinä kohdassa nyt.

Perheettömän ruuhkavuodet

Tyyni mieli lipuu hiljaa. Sekava mieli uuvutti itsensä ajan illuusioon.
Mitä se sai aikaan? – ei muuta kuin jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen pukeutuneen vitutusahdistuksen.
Pysähtymätön ihmisten virta päässäni.
Kaikki ne jotka olivat ja tulevat. Kaikkien ulottuvuuksien kaikkeus.
Ajatus sinkoilee. Sammutan mehiläispesää.
Hengitys lähtee varpaista.
Kuvia Barcelonasta alkaa ilmestyä joogamatolle.
Passeig de Sant Joanin palmut huojuvat helteessä,
kuuma henkäys hiipii kasvoilla ja kaikki ON.
Hengenvetojen väleistä löytyy oleellinen.
Sekopäisyydestä nousee hiljainen selkeys.

Ajatuksia ajatuksen reunalta

Kaipauksen jälkeisiä tavuja

Näkyjä uudesta ajasta

Inventoin elämää. Laitan tarpeettomat laidan yli.
Puhallan pölyt vanhan pelon yltä. Katson silmiin ja annan mennä.
Avaan ovet ja ikkunat sille, joka on muuttamassa tänne.

Rakennan muistot uusiksi

Unissa löydän tutkimattomia maailmoja ajalta jolloin en nähnyt.
Kaikki tämä olisi voinut olla aina, mutta näin tämän kuului mennä.
Smaragdinvihreä mosaiikkilohikäärme seisoo Passeig de Gràcialla murtuneen Rooman muurin varjossa auringon paahtaessa sen keraamista pintaa.
Katson sitä ja mietin Gaudía, jonka kintereilllä kuolema hiippaili alituiseen.
Minun kintereilläni seuraa elämä. ♥