Close
Keltaisenaan © Tuulia Kolehmainen

Ja niin koitti kevät vaikka oli syksy

Ja niin koitti kevät vaikka oli syksy Ja niin koitti kevät vaikka oli syksy Ja niin koitti kevät vaikka oli syksy Ja niin koitti kevät vaikka oli syksy Ja niin koitti kevät vaikka oli syksy

27/09/2016 By In rakkaus, runous

Pehmeän hiljaisuuden takaa alkaa valua sanoja. Joku avasi hanan. Kuukausien eksistentiaalinen painiskelu on ohitse ja vietän elämäni kevättä – tai siis syksyä. Taas. Vuosi sitten tähän aikaan olin samoissa tunnelmissa uuden äärellä, Valaistun sillan alkumetreillä. Jokin näissä syksyissä vaan on, vaikka kesän lapsi mä oon.

Niin se kesä. Se oli outo.

Tänä kesänä venattiin kesää saapuvaksi.
Aika turhaan. Se kävi, häivähti hetkissä ja meni pois.
Ja minä kun kaipasin linnunmaitokylpyä.
Pohjoinen kuritti etelän hetelmää, jonka varpaita paleli – elokuussa.

Kesä kului voittopuolisesti sydänsurujen vuoristoradalla kruisaillessa. Aloin olla loppuun asti rääkätty raakki. Liian monta nousua ja laskua. Ostin matkapahointivointipillereitä. Lämpöä odotellessa ja tummissa tiloissa runoja alkoi pursuilla paperille yhtenään. Täytin niillä vihkoja, mutta muoto oli hukassa. Saapui syksy ja ajatukset loksahtivat kohdilleen.

Surujen kesässä teitä käveli nauhana elämääni ja sen ovesta ulos.
Pikakelasin yhä sitä, minkä jätin elämättä, kun sen aika olisi ollut.
Jokainen teistä raapi parantunutta haavaa.
Olin tehokas.
Yksi kerrallaan annoin surun pusertua itsestäni ulos.
En kuitenkaan ole kivi. Kesätön kesä meni sinisen nuotin alla.

Unessa © Tuulia Kolehmainen

Unessa sinisen nuotin kesässä.

Avataas asiaa. 28:n kuukauden aikana tapahtunutta: Tinder ja vastaavat äppihärpäkkeet + yksi ainoa elävän elämän kohtaaminen = 53 uuden ihmisen tapaamista, kolmessa eri maassa, kahdella mantereella. Se on aika monta kuppia teetä, kahvia, kaljaa, siideriä, viiniä. Hemmetin monta tuntia samojen juttujen kertausta, itsestä puhumista ja kuuntelua. Paikoitellen kiintoisaa ja antoisaa ja aina opettavaista. Vain viisi teistä merkitsi jotain, ui sydämeen, muttei halunnut jäädä sinne tai minä en halunnut. Nyt: totaalinen treffiburnout. Uudelleenarviointi ties monetta kertaa. Positiivinen havainto: estyneistä ja ujoista suomalaisista on kuoriutunut sujuvia treffailijoita minä mukaan lukien.

Syksyn tultua tuijotin lasin läpi merta ja
muistin teistä jokaisen väärän oikean.
Tähän on tultu. Minne tästä mennään?

Tie vie © Tuulia Kolehmainen

Tie mua vie vaan minne?

Lähdin kylmää karkuun etelään. Oli hetken aikaa kesä ja Välimeri ja romanssi. Hyppäsimme vaikka meidän jutulla oli alusta asti eräpäivä ja tiesimme sen molemmat.

Kaukokaipuu repii ja raastaa. Ikävä niitä kuvia, joita piirsin susta.
Täällä koitti syksy enkä saa henkeä.
Nään unia kirkkaansinisistä meristä
ja auringossa välkkyvistä ihmisistä.
Minun minun minun
En koskaan kuulunut tänne.

Pata 13 © Tuulia Kolehmainen

Kortit kertovat. Pata 13 eli kuningas = tummatukkainen, astrologisesti ilmaelementin hallitsema mies, kunnianhimoinen ja mahdollisesti itsekäs. Bingo!

Poden kroonista on ja off kaukokaipuuta. Kutsun sitä Välimeren ikäväksi. Mun sieluni ei ole pohjoisen ihmisen. Vuodesta yhdeksän kuukautta palelen. Mene avantoon sanovat. Suuntaan saunaan. Ääreisverenkierron hyytyessä lakkaan osittain olemasta ja vasta mittarin kivutessa taas reilusti yli kahdenkympin alan virrata. En ole ehkä tältä planeetalta.

Taivaan peili © Tuulia Kolehmainen

Taivaankin on katsottava joskus peiliin.

Seison keskellä joogasalia. Olen puu.
Tuijotan lasittunein katsein pisteeseen nolla ja uskallan – olla varma.
Sinä olet seuraavana. Kohta puun alla.
Kuolleen asanassa pelko lainehtii tahmaisena yllä.
Puhuu tummia sanoja.
Ravistelen sen iholtani kuin koira.
Teen alaspäin katsovan koiran.

Kadotin suunnan ja velloin ympäriinsä surunaamio kasvoillani.
Tuuli lakkasi huutamasta ja kävelin sisään tyyneyden ytimeen.
Siihen kadonneeseen keskipisteeseni.
Joka nyt piirtyi terävänä kulmieni välissä.
Kohdistin katseen, linjasin itseni ja aloin kävellä.
Siihen ainoaan oikeaan suuntaan jonka tunnen.

Ja siihen suuntaan kävelen edelleen. Hieman huojuvaa linjaa, pikkasen notkahdellen. Katse on kirkas ja otsalla päättäväinen valo. En perkele tästä tipu. Enää. Itkut on taas tällä erää itketty ja surut puskettu pihalle. Valitsin tämän tien. Luotan luotan luotan. Se on ainoa luontainen tapa olla hengissä. Kaikki on taas ihanaa ja kuulasta. Ja niin selkeää. Olen totaalisen huojentunut. Kiitos kesälle. Vielä en voi varmasti tietää, miksi se kaikki oli mikä oli, mutta tulen tietämään. Ainakin kasvoin ja ymmärsin taas vaaksan verran enemmän.

Minne matka? © Tuulia Kolehmainen

Minne matka? No sinne.

Loppulauluna kuunnellaan Harrisonin Stuck Inside a Cloud. Kirkkaimman ymmärryksen saavuttamiseen tarvitaan aina omassa pilvessä jumittamista, ja tärkeimpänä oman äänen uskollista kuuntelua. Omistan täten biisin kirkkaudelle 🙂

 

 

Jaa: Twitter | Facebook | Google+ | Pinterest

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

< >
Close