Close

Sanaton sanailee

Sanaton sanailee Sanaton sanailee Sanaton sanailee Sanaton sanailee Sanaton sanailee

15/05/2016 By In blogi

Koko kevään olen ollut uudella tapaa tutussa paikassa. Kaikki on hyvin ja ei ihan kummiskaan. Olen tyytyväinen ja valju. Hengaan hiljaisessa paikassa, jossa ajankulun vauhti menee yli hilseen. Herään, juon litran teetä ja luen uutiset. Maleksin, maalaan taivaanrantaa ja tarkkailen päivän katoavaisuutta. Kuuntelen hiljaisuutta ja teen mukamas tärkeitä asioita. Olen toimelias ja puuhakas ja ihan järkyttävän liikaa online. Syön, töllötän netistä sarjoja, enkä malta mennä nukkumaan. Luen, räplään luuria, annan periksi ja vääntäydyn sänkyyn valmiiksi kyrpiintyneenä, että on niin myöhä, enkä tule heräämään aikaisin. Katselen unet, herään – taas – tahmeasti ja potkaisen ripiitin päälle hienoisesti varioiden.

Kasavuori

Kukkulan kuningatar odottaa lentoonlähtöä.

Joka jumalan aamu aukaisen uuden kirjan vain huomatakseni, että tämä stoori olikin jo aikalailla luettu. En löydä uutta kulmaa asioiden kulkuun, elämässä olemiseen, hengittämiseen, hengaamiseen. Tunnen eläneeni tätä hetkeä jo sata vuotta, kuin sisimpäni olisi ihan pirun vanha (ja niinhän se onkin). Kaikki tämä saa huokumaan ja huokailemaan, puhisemaan ja puhkumaan. Tunne muutoksesta on kateissa. On kuin tyyntä myrskyn alla, joka ei koskaan tullut.

44 metriä merenpinnasta. Kasavuori, Espoo. Täältä voisi lähteä lentoon.

Tällä tutulla maalla on nyt jotain vierasta, johon en osaa pistä sormeani ja kertoa miksi se on täällä. Sanat sentään alkavat irtoilla sormista kerkeämmin. Kirjoittaminen on ollut nyt pitkään vaikeaa. Mitä kirjoittaisi sanaton, jolla on tympeän levollinen, puoliturpean tyytyväinen fiilis? Olen yks iso Ö aapisen laidassa. Tämä kaiken ylimaallinen tasaisuus ja tyyni ilma tekee hienoisesti kärttyisäksi. Ei edes vituta kunnolla saatika itketä. Naamaa sentään naurattaa välistä.

kaislat

Uuden ja vanhan kiertokulkua.

Kysymys olemassaolon mielettömyydestä nostaa luontevasti päätään. Miksi niin tavattomasti kaikenlaista hälinää ja pälinää, puuhastelua ja toimeliaisuutta? Mietin Oblomovia (jätkä meni piloille, kun rakkauden vuoksi ryhtyi rehkimään).

Häikäisevä kevään vihreys herättelee kulkijaa.

Pysähdyksissä on aikaa nähdä kaikilla silmillä. Elon absurdius vyöryy ylle ja jäljelle jää vain yksi ilmiselvä kysymys: miksi? Osaan kyllä vastata kysymykseeni – koska meidän tulee oppia todella rakastamaan – check – kehittyä jatkuvasti henkisesti ja kipeidenkin kokemusten myötä kasvaa myötätuntoiseksi kaikelle olemiselle – jatkuvan työn alla – universumi laajenee ja me osana sitä – jep – mikro ja makrokosmos you know, blaa blaa all you need is love. Omat viisastelut ei nyt paljon lohduta, kun kaikki mitä tarvitsen on muutos. En jaksa edes laittaa huutomerkkiä perään, koska tarve tulee niin vetelänä lörpsähdyksenä aivoista ulos. Kärsivällisyyden puutteesta meikää on turha syyttää. Olen itse kärsivällisyys paitsi jos äidiltä kysytään.

rentukat

Ei rentun ruusu vaan rentukka.

Jään ihmettelemään itseäni ja tulisko se myrsky sittenkin. En kyllä usko, että tulee, enkä edes halua mitään myrskyjä enää – ne on seilattu – mutta kevyelle maanjäristykselle en sanois älä tule. Mojo on nyt vähän kateissa. Jään venaamaan sitä kipinää, joka näillä näppäimillä alkaa taas ilmoittelemaan itsestään. Ainakin tahmein verho on nyt nykäisty sivuun. Ja hei, mä olen fenix.
Useimmat meistä on.

Loppulauluna Buffalo Springfieldin Expecting to fly. Sitä lentoonlähtöä odotellessa.

 

Jaa: Twitter | Facebook | Google+ | Pinterest

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

< >
Close