Close

Tunteista tyyneyteen

Tunteista tyyneyteen Tunteista tyyneyteen Tunteista tyyneyteen Tunteista tyyneyteen Tunteista tyyneyteen

22/11/2016 By In blogi

Valaistulla sillalla vietetään tänään ensimmäistä syntymäpäivää. Vuosi sitten näillä näppäimillä olin Marraskuun onnellinen. Kysymys kuuluukin: mites nyt menee? Kiitos kysymästä, hyvin. Jokin uusivanha on alkanut tässä marraskuisessa päässä rakentua. Pitkin vuotta kummastelin mieleni tasakiitoa. Olin himpun huolissani. Minne on menneet tunteet? Miksi sisäinen näkymä on kuin loputon mykkä lumikenttä, josta ei saa otetta? Miksi kaikki jumittaa? Päätin tapani mukaan tarkkailla tilannetta hiljaa ja luottaa siihen, että tasaisesta valkeanharmaasta massasta nousee esille jotain. Kannatti luottaa. Taas. Sisäinen maisema alkoi selkeytyä.

Ymmärsin, että kaikki kuluneen vuoden laiskat levottomuudet, eksistentiaalinen kriisi ja se viimeisin sydänsurukin Tinder burn outeineen on johdattaneet tähän kohtaan, jossa olen yllättäen miltei lakannut reagoimasta ikäviin asioihin tunne edellä. Paino nimenomaan sanalla reagoida. Harmistun kyllä edelleen, saatan suuttua ja tuntea surua, mutta olen tätä kaikkea verrattain harvoin ja silloinkin fiilis on useimmiten laimea ja menee nopeasti ohi. Yleensä olen tyyni ja yhä useammin iloinen. Huomaan pelkojeni vähenneen oleellisesti. Kyllästyin niin ikään olemaan surullinen asioiden edessä, joiden poissaolo omasta elämästä aiheuttaa kaipuuta. Oikeastaan lakkasin kaipaamastakin. Katselen kokonaisuutta niin laajasta kosmisesta vinkkelistä, että surkeudelta putoaa pohja. Näen, että vain luopumalla voin saada. Siispä lakkasin ikävöimästä sitä mitä mulla ei ole. Saavuin pisteeseen nolla.

ruusut-iii-xxxxxxx

Viime viikolla tapahtui pieni käänne. Yksi niistä muutamasta tärkeästä joita vuoden mittaan ehtii mahtua. Käppäilin helmikuisen minivalaistumisen näyttämöllä ja kuis ollakaan en valaistunut uudelleen, mutta joku kaatoi ilmeisesti naurupulveria niskaan, sillä aloin hymyillä leveästi ja nauravaa fiilistä kesti useita tunteja. Kuinka olinkaan kaivannut tätä! Siinä tilassa leijuessa vastaantulijoiden usein samea tai jopa yrmeä ilme on ikuisen hämmästyksen aihe. Mikä nyt noin myrtsittää? Saako halata?

Tässä hetkessä joku kuiskasi korvaani vanhan faktan: olemme kollektiivisesti samassa jollassa. Muiden hyvä on mun hyväni ja mun hyvä on muiden hyvä. Kun yhdellä lähtee lähipiirissä sujumaan, saattaa tapahtua dominoefekti. Tästä levollisesta hetkestä liikuin yhä suurempaan levollisuuteen ja mieleeni tipahti vastaus kysymykseen, jota olin kauan pohtinut. Tein siinä hetkessä päätöksen ja se vapautti. Kirjaimellisesti. Mentaaliseen maisemaan tuli lisää tilaa.

Väittäisin kuluneen vuoden tuoneen aivan uuden annoksen ymmärryksen valoa tähän taloon. Olen kelaillut asioita laidasta laitaan vimmatusti. Tässä kohtaa taputan itseäni hartsalle ja kehaisen: Bravo Tuulia! Ulkoisesti mikään ei ole vuodessa muuttunut paitsi ehkä naama, mutta sisällä on taas käynyt julmettu myllerrys mielen imiessä uutta tietoa ja järjestellessä sitä vanhojen palikoiden sekaan. Parhaita onkin ne oivalluksen hetket tyypillisesti kävellessä, saunan lauteilla tai joogatunnilla kuolleen asanassa, kun uusi pala loksahtaa harmonisesti täydelliseen kuvioon vanhan kanssa.
S-a-n-o-i-n-k-u-v-a-a-m-a-t-t-o-m-a-n mahtava fiilis!
Tän päivän fiilis on levollinen kiitollisuus. Eipä mulla muuta.

Jatkan matkaa avoimella sillalla. Valot palaa kirkkaasti. Näen.

Aloitin tämän blogin silloin vuosi sitten Henry Millerin sanoilla. Lainaan maestrolta lempilainaukseni tähän loppuun.

”For me the sun had ceased to exist; I had myself become a blazing sun. And like all the other suns of the universe I had to nourish myself from within. I speak in cosmological terms because it seems to me that is the only possible way to think if one is truly alive.”
-Henry Miller, novellista Peace! It’s Wonderful!

Jaa: Twitter | Facebook | Google+ | Pinterest

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

< >
Close